17/04/2026
Perjantaille maistiainen taas kirjasta. Nappasin edellisestä julkaisusta mukaan viimeiset lauseet, jotta jatkumo tuntuu tässä järkevältä. Pieni palanen tällä kertaa, joka kuljettaa tarinaa kuitenkin kohti uutta ja tuntematonta.... :)
---------------
Minulla ei ollut karttaa, eikä aavistustakaan siitä, mikä maailma tämän metsän takana odotti.
En tunne edes itseäni, en tiedä olenko hyvä vai paha ihminen, mitä olen tehnyt aiemmin.
M***a minulla oli nimi.
Ja suunta.
Ja jostain syvältä nousi tunne, joka ei ollut järkeä, vaan vaistoa: tämä ei ollut sattuma. Tämä oli alku. Sellainen alku, josta vanhat tarinat yleensä alkavat, silloin kun ihminen astuu tietämättään uutta kohtaloaan kohti.
Lähdin kulkemaan.
Neulaset painuivat jalkojeni alla, sammal antoi periksi pehmeästi, ja puiden välistä tihkuva valo muuttui askeleen myötä hieman kirkkaammaksi. Tuntui siltä että metsä olisi hetken aikaa päättänyt näyttää minulle suunnan.
En katsonut taakseni.
En voinut välttyä tunteelta, että jokin katsoi minua yhä.
Ei vihalla, eikä nälällä… vaan odotuksella.
Jatkoin kulkuani vaikka jokainen askel tuntui vielä vieraalta. Jalkani kyllä osasivat liikkeen, m***a mieleni oli unohtanut miksi ihminen ylipäätään kävelee eteenpäin, sen sijaan että jää paikalleen odottamaan ja antaisi maailman selittää itse itsensä.
Polku ei ollut selkeä tie, ei sellainen missä väki kulkisi jalan tai hevosilla, vaan metsän oma hento kulku-ura. Se oli enemmän aavistus kuin reitti: painauma sammaleessa, kevyesti tallattu kohta neulasissa, oksien väliin jäävä rako, joka antoi luvan mennä.
Puiden rungot seurasivat minua kuin vanhat vartijat. Varjot tuntuivat pitkään raskailta ja tiheiltä, sellaisilta joiden tunnet katsovan sinua ja jotka viipyvät selän takana, m***a katoavat kun käännyt katsomaan. Useamman kerran olin varma, että joku käveli rinnallani aivan hiljaa, m***a kun pysähdyin kuuntelemaan, en kuullut kuin oman hengitykseni.
Ja silti, kaiken sen keskellä, minussa eli itsepintainen ajatus, joka ei suostunut sammumaan: Jos kerran heräsin tänne, minun oli tarkoitus myös lähteä täältä pois. En tiennyt miksi se ajatus tuntui niin varmalta. Samalla se oli ainoa asia koko tämän oudon tyhjyyden keskellä, joka muistutti minua siitä, että minä olin yhä olemassa.
Metsä oli alussa kuin unohduksen paikka. Kylmä, synkkä ja sellainen, josta kaikki ilo on kaikonnut. Jossa ei edes linnuilla ollut syytä laulaa.
M***a mitä kauemmas kuljin, vähitellen metsän tunnelma muuttui.
Hiljalleen valo alkoi löytää tiensä puiden väleistä. Ei kirkkaana ja häikäisevänä, vaan lempeänä, viipyilevän varovaisena. Tuntui kuin metsä olisi hetken aikaa arvioinut minua, ja päättänyt sitten, etten ole sen vihollinen, että ansaitsen mahdollisuuden. Mahdollisuuden mihin?
Ja se ajatus teki minut levottomaksi, m***a yhtä aikaa oudon toiveikkaaksi.
Jos metsä pystyi päättämään jotakin minusta, niin mitä muuta tässä maailmassa onkaan mitä en pysty näkemään tai ymmärtämään? Kuinka m***a katsetta oli jo ehtinyt nähdä minut vaikken minä nähnyt niitä? Ja olinko minä ollut aina tällainen… varovainen? Vai oliko tämä pelko syntynyt vasta siitä, etten muistanut kuka olin?
Ensimmäinen linnunlaulu kuului yllättäen, niin kevyenä ja arkipäiväisenä, että pysähdyin niille sijoilleni.
Se oli pieni ääni, m***a sillä oli suuri merkitys. Se kertoi, että maailma ei ollut pelkkää varjoa ja kuisketta.
Että jossain oli vielä normaali, tavallinen elämä. Että elämä uskalsi olla äänessä.
Toinen linnunlaulu seurasi pian perässä. Sitten kolmas. Kuulin tuulen suhinan puissa, puron solinan. Pian ympärilläni oli jo kokonainen luonnon suoma kuoro, jonka sävelissä oli jotakin lohdullista. Metsä hengitti yhä, m***a sen hengitys ei enää tuntunut raskaalta, vaan eteenpäin kannustavalta.
Kuljin eteenpäin, ja huomasin ettei vilu enää puristanut yhtä terävästi. Se ei ollut enää sama kylmä, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin. Tämä oli kolean kevään viimeinen henkäys, sellainen jonka kyllä kestää, kun tietää että lämmin kevään tuuli tekee jo tuloaan.
Polku kaartui loivasti, ja maasto alkoi avartua. Puiden väliin ilmestyi jo selkeä aukko, metsä väistyi hetkeksi sivuun antaakseen tilaa jollekin vanhalle ja tärkeälle. Sammal vaihtui lyhyeksi heinikoksi.
Aurinko, joka äsken vain siivilöityi hapuillen oksien läpi, pääsi nyt koskettamaan maata kunnolla.
Tunsin sen lämmittävät säteet kasvoillani, suljin hetkeksi silmäni ja nostin kasvoni kohti aurinkoa. Avasin silmäni ja otin muutaman askeleen.
Pieni aukio.
Ja siinä, kuin olisi ollut siinä aina.
Nuotio.
Sen liekit lepattivat rauhallisesti, ja niiden ympärillä leijui savua, joka näytti kiemurtelevan ilmassa oman tahtonsa ohjaamana. Nuotion yläpuolella roikkui paistin kaltainen liha, ja sen tuoksu iski minuun niin voimakkaasti, että vatsaani kouraisi.
En ollut tajunnutkaan, kuinka nälkäinen olin. Olin laittanut niin arkisen asian täysin sivuun tämän kaiken mysteerinvarjon äärellä.
Nyt vasta huomasin myös nuotion äärellä istuvan hahmon.
Nainen.
Hän oli kääriytynyt vaaleaan viittaan, jonka reunat olivat kuluneet m***a ehjät. Tummat hiukset valuivat hartioille kuin elonvirta, ja hänen kasvoissaan oli levollinen ilme. Sellainen joka ei säiky metsää, ei ihmistä, vaan tietää niiden tavat.
Hän näytti siltä kuin olisi osa tätä paikkaa, m***a ei vangittuna siinä.
Hän kulki täällä omasta tahdostaan ja metsä salli hänen kulkea.
--------
Siinäpä se. Alle saa viskailla kommenttia jos jotain tulee mieleen tästä. Kirjaprojekti jatkuu mun osalta viikonlopun aikana, kirjoittelen muutaman kappaleen lisää tarinaa taasen, jännä itsekin nähdä mitä kaikkea se tuo tullessaan. Myös tämän maailman tiimoissa peliprojekti on edennyt iltatöinä kivasti, laittelen siitä ensi viikolla lisää tietoa tulemaan, ehkä jo pelivideotakin! :)
